Miten voin tulla yhtä aikaa super iloiseksi ja kovin surulliseksi.. ? Lähdettiin koirien kanssa metsään lenkille kun pääsin töistä. Huomasin metsässä punapukuisen mummon joka oli tullut noukkimaan puolukoita. Iloisuus osuus; vaikka Spes bongasi mummon, se pysähtyi ja tuli mun luokse eikä karannut tervehtimään mummoa. Jippii! Otin Spesin remmiin siksi aikaa että olimme ohittaneet mummon. Sitten päästin koirat taas kirmaamaan. Mummo kulki tovin perässäni ja alkoi kovin kehumaan koiria, kuinka viisaita ne olivat eivätkä päästäneet minua silmistään. Spes ja Hugo nätisti odottivat mua muutaman metrin päässä. Spes kävi välillä hakemassa multa palkkan kun mielestään oli hyvin pätevä siinä Hupun kanssa samassa asennossa patsastellessa.
Ei mennyt kauaa kun mummo alkoi tilittämään mulle suruaan kun hänen mopsinsa oli jouduttu lopettamaan kolme viikkoa sitten.. Siinä me koirien kanssa kuunneltiin mummon tilitystä ja katseltiin kyynelten vuodatusta.. (ja suurin piirtein purin hammasta yhteen, pillitänhän jo katsoessano 101 dalmatialaista). Spes ei koko aikana kiinnittänyt huomiota mummoon, vaikka pappakin siihen marjaämpärin kanssa metsästä pölähti. Mummo oli kovin herttainen ja sai minutkin mietiskelemään loppulenkin kaikenlaisia asioita. Erityisesti muistamaan, että joka hetkestä on nautittava, vaikka aina ei kaikki putkeen menisikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti